Kirjastosta löytyy

Olen noin puolessa välissä Minna Eväsojan kirjaa Bigaku, japanilaisesta kauneudesta. Kirja on antanut mielenkiintoisia käsitteitä ja selkeyttänyt käsityksiäni japanilaisesta estetiikasta. Berliinissä huomasin taideteoriani olevan kohtuullisen hataralla pohjalla ja olen sittemmin koettanut rakentaa sitä. Japanilaisesta muotokielestä pidän varmaan niistä klisheisimmistä, selkeistä linjoista, viimeistellyistä yksityiskohdista ja hienostuneesta värimaailmasta. Eväsojan kirja on antanut uusia näkökulmia esimerkiksi teatterin ja kirjallisuuden kautta näihin. Tärkeimpänä asiana on kuitenkin sanojen ja nimien saaminen omille esteettisille käsitteilleni. Kirjat avartavat.

Arkkitehtuurista ja puusta

Välillä tuntuu että saan enemmän inspiraatiota irti arkkitehtuurista kuin kuvataiteesta. Näin kävi jälleen kun löysin Sami Rintalan kotisivuille. Näin joskus talvella jossain kodinkuvalehdessä jutun Rintalan Boxhomesta. Uskomattoman kaunis rakennus! Mittasuhteet, linjat, yksityiskohdat, materiaalit.. Erityisesti eriväristen puiden käyttö sisätiloissa viehättää, muistuu oitis mieleen vaikkapa Nora Tapper tai Pauno Pohjolainen. Puu on materiaalina niin monipuolinen, se on lämmin ja elävä, toisaalta painava, vahva ja kestävä. Siitä löytyy uskomattomia savyjä, luonnon puissa on ihmeellisiä muotoja ja rytmiä.
Vielä takaisin Rintalaan. Hänen töidensä muotokieli on mielestäni aivan ihastuttava. Monet hänen suunnittelemansa talot tuovat mieleen luolat tai teltat, metsästäjä-keräilijöiden asumukset.
Sellaistahan se elämä monesti on nykyäänkin, ainakin näin uran alussa. Vuosi siellä, toinen täällä. Jos käy tuuri niin residenssi muutamaksi kuukaudeksi tai työmatka viikoksi. Pätkätyöläinen seilaa ympäri kuntaa työn perässä. Ehkä sopiva asumusmuoto olisi asuntoauto. Näillä polttoainehinnoilla ja ilmastokatastrofeilla kätevämpi vaihtoehto voisi tosin olla vankkurit ja hevonen.

Kukkia

Andy Goldworthy on yksi kestosuosikeistani. Mielstäni hänen teoksensa saavat katsojan näkemään ympäristön uudella tavalla. Tämä on ihailtavaa. Luonto on ainakin Suomessa niin kovasti läsnä ettei siihen juuri kiinnitä huomiota. Saattaa ajatella vain että se on kaunis. Onhan se, toisinaan mutta ymäristö ja luonto ovat paljon muutakin ja Goldsworthyn teokset alleviivat näitä ominaisuuksia omalaatuisella tavalla. Teokset ovat esteettisiä ja mielikuvituksellisia, silti pysyen materiaalien avulla niin yksinkertaisina. Goldsworthyn taide on luonnonmateriaaleista huolimatta keinotekoista luonnossa, mutta löytää mielestäni tyylikkään tasapainon ympäristön kanssa koska materiaali elää. Teokset hajoavat ja mätänevät, niissä näkyy luonto, joka on elämän lisäksi myös kuolemaa.

Muutama päivä sitten törmäsin lähikaupan lehtihyllyllä puutarhalehteen jonka kannessa komeili Daniel Ostin asetelma. Ost on belgialainen floristi ja netti sivut vakuuttivat minut jonkin asteiseksi faniksi. Floristi oli ensimmäinen toiveammattini kolmen vuoden kypsässä iässä, kuvanveistäjä ei ehkä loppujen lopuksi ole niin kaukana siitä. Ostin kukka-astelmista tuli oitis Andy Goldsworthy mieleen. En oikein tiedä miksi kukka-asetelmia pitäisi kutsua, tässä tapauksessa melko luontevalta tuntuisi sanoa teos. Ostin teoksissa on mielettömän upeita väri- ja tekstuuriyhdeitelyjä, muotoja ja rytmiä. Vaikka materiaalit ovatkin eläviä kasveja tai niiden osia, ne ovat tietyssä elinkaarensa tilassa teoksessa, eivät kuihdu tai lakastu. Tämä erottanee kaksi luonnonmateriaaleilla työskentelevää taiteilijaa toisitaan. Miltä mahtaisi näyttää floristiikka kukilla jotka lakastuvat ja mädäntyvät? Pitänee kokeilla.

Toisto ja rytmi

Kävin läpi jälleen galleriakuvia Berliinistä. Kyllä, minulla on ikävä sinne. Akira Ikeda Gallery oli ensikertaa myöskin haasteellinen löytää, mutta vaivan arvoinen. Tomiaki Yamamoton installaatiot olivat yksinkertaisuudessaan kiehtovia. Ne on rakennettu pyykkipojista ja maalattu. Näyttelyssä alkoi miettiä hyönteisiä ja solubiologiaa, niin orgaanista ankara toisto onnistui olemaan. Minulle teokset pysyivät mielenkiintoisina juuri tämän takia: ihatuttava, jopa hauska maalaus tutun esineen päällä teki toistoon juuri sopivan rytmin.

Richard Long & Hounch of Venison

Hounch of Venison on yksi lempigalleriostani Berliinissä. Muistan ensimmäisen visiittini ja pitkän etsinnän Hauptbahnhofin takana. Vaeltelu kylmänä talvipäivänä oli kuitenkin kaiken vaivan arvoista; tila oli upea, samoin silloinen Zhang Huanin näyttely.
Viimeksi kävin kuitenkin katsomassa pitkäaikaisen suosikkini, Richard Longin teoksia. Long kävelee. Pitkiä matkoja, kuten nimikin sanoo. Ihailen hänen kykyään tuoda ulkoilmassa tavattavaa kauneutta sisätilaan. Hänen teoksensa kertovat mielestäni erittäin esteettisesti matkasta ja muuttumisesta, aiheista jotka ovat läsnä luonnossa jatkuvasti. Hänen teoksiensa mittakaava on valtaisa ja ne kuitenkin onnistuvat, keinotekoisinakin, kommunikoiman ympäristönsä kanssa ja löytämään oman paikkansa siinä. Näyttelystä jäi erityisesti mieleen yksityiskohdat, varissut muta, kivien sävyt: kookkaat työ koostuvat sykähdyttävistä yksityiskohdista.